Helvettiviikko
Tulosviikko. Sana, joka lähipiirissäni oli merkattuna kalenteriin nimellä helvettiviikko. Henkilökohtaisesti olisin ehkä itse yrittänyt levittää sateenkaaria ja pinkkejä yksisarvisia tapani mukaan tämänkin käsitteen ympärille, mutta näin helvettiviikon loppupuolella voin todeta nimen kuvaavan paremmin kuin hyvin näitä kulunutta viittä päivää. Näihin päiviin on mahtunut verenpaineen nousua, sydämen takykardista rytmiä ja Opintopolun epätoivoista päivittämistä. Tunneskaala on vaihdellut aina valtavasta ilosta sinne aivan toiseen ääripäähän saakka. Epätoivon hetkillä lohduttavinta on ollut se pieni ajatus siitä, etten ole yksin näiden fiiliksieni kanssa. Itseasiassa jopa 151 800 muuta hakijaa minun lisäkseni on saanut odotella yhteishaun tuloksia tässä alkukesän mittaan, osa aivan näihin viimeisiin päiviin saakka.
Mitä se sitten tarkoittaa, kun ne tulokset viimein latautuvat koneen tai kännykän ruudulle? Toisille tulospäivä on asia, jonka muistelu saa aikaan kylmiä väreitä vielä vuosienkin päästä. Toiset taas haluaisivat mieluiten todeta päivän olleen vain harvinaisen pahaa unta. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon. Omalla kohdallani tuloksien julkaisu varmisti etukäteen pelätyn tiedon siitä, että tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä istumaan vuoden päästä taas pääsykoesalissa. Nyt ajateltuna se valtava työmäärä, joka odottaa jälleen vuodenvaihteessa tuntuu melkein ylitsepääsemättömältä. Onneksi vain melkein.
Onnen kiljahduksilla tuloksiin reagoineille haluan lähettää suurimmat mahdolliset onnittelut, mutta tässä vaiheessa haluan myös kertoa teille muille, että saatte olla ihan luvan kanssa ylpeitä itsestänne, vaikka koulupaikka saattoikin jäädä vielä tänä vuonna saavuttamatta. Te olette uskaltaneet lähteä tavoittelemaan unelmianne epäonnistumisenkin uhalla. Kaikista ei ole siihen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin itse ainakin haluan uskoa siihen, että kova työ kyllä palkitaan lopulta. Nyt edessä oleva välivuosi saattaa joillekin teistä tuntua maailmanlopulta varsinkin, jos suurin osa lähipiiristä pääsee aloittamaan tai jatkamaan opiskelijaelämää. Tähän väliin voin kokemuksesta kertoa, että jokainen välivuosi tuo jotain uutta elämään. Ei ole "hukattuja vuosia". Opiskelupaikka tai edes se, mitä teet työksesi ei määrittele vuosiesi arvoa. Kokemuksesta voin myös kertoa, että elämä menee varmasti eteenpäin, halusipa sitä tai ei. Liian usein olen itsekin yrittänyt epätoivoisesti etsiä jostain pause-nappia elämälle. Etsintöjen lopputulos on ollut aina sama: semmoista ei ole.
Muutaman helvettiviikon tuoman pettymyksen kokeneena tiedän, että tässä vaiheessa tuskin löytyy lohduttavia sanoja. Sen sijaan tarjoan toivottavasti lohduttavan esimerkin kertomalla oman reaktioni toissapäivänä tulleisiin tuloksiin koskien omaa hakuani. Tulosten pompattua ruudulle tuijotin niitä muutaman sekunnin täysin lamaantuneena. Olin aivan varma, että joku pudotti juuri universumin painavimman kiven vatsanpohjaani. Seuraavat kolme tuntia itkin. Todellakin itkin. Kyseessä ei ollut mikään muutaman kyyneleen pyyhkäisy, vaan koko naapuruston tavoittanut ugly cry. Oman osansa tästä sai kokea myös hoitokoirani, jota pidin suuremman luokan terapeuttina etsiessäni vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin. Kyynelten loputtua naamani oli paisunut samalla tavoin kuin yli kymmenen vuotta sitten kaatuessani maa-ampiaispesään.
Seuraavat tunnit vietin sikiöasennossa peiton alla piilossa pahaa maailmaa. Ehdin valehtelematta käydä läpi mielessäni kaikki elämäni epäkohdat. Niiden loputtua suuntasin keskittymisen omiin epäkohtiini. En päässyt ensimmäiseen valintaani, joten sen täytyi tottakai tarkoittaa sitä, että olen varmasti maailman tyhmin ihminen. Niin tyhmä, että ihan hävettää. Jossain vaiheessa tämä ajatteluketju johti siihen, että jopa huono hiuspäiväni johtui siitä, että olen tyhmä. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itsekin, kuinka pitkälle olin asian onnistunut viemään. Tätä valaistumista seurasi seitsemän minuutin hermoromahdus, jolloin en ollut varma itkinkö vai nauroinko. Luultavasti molempia. Hermoromahduksen jälkeen jäljelle jäi vain itsesäälin suo, josta rakas symbioosiserkkuni, blogimme toinen päätähti tuli onneksi vetämään minut ylös. Sanoja ei tarvittu, mutta niidenkin edestä rasvaista ruokaa, jäätelöä ja tietenkin suklaata.
Ruokaöverien jälkeen makasin lattialla, Vilma sohvalla. Kattoa tuijottaessamme ajatus blogin perustamisesta nousi uudelleen esiin. "Voidaanko tehdä se nyt? Niinku oikeesti änyytee nyt?" Siitä tämä kaikki sitten alkoi, joten totta puhuen blogimme on pahan olon, rasvaisen ruoan ja helvettiviikon perustan päälle rakennettu rakkauspakkaus serkkusymbioositeorian synkimpiä saloja. Onneksi helvettiviikko on vain kerran vuodessa.
-vähän vähemmän säälittävä Julia
Onnen kiljahduksilla tuloksiin reagoineille haluan lähettää suurimmat mahdolliset onnittelut, mutta tässä vaiheessa haluan myös kertoa teille muille, että saatte olla ihan luvan kanssa ylpeitä itsestänne, vaikka koulupaikka saattoikin jäädä vielä tänä vuonna saavuttamatta. Te olette uskaltaneet lähteä tavoittelemaan unelmianne epäonnistumisenkin uhalla. Kaikista ei ole siihen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin itse ainakin haluan uskoa siihen, että kova työ kyllä palkitaan lopulta. Nyt edessä oleva välivuosi saattaa joillekin teistä tuntua maailmanlopulta varsinkin, jos suurin osa lähipiiristä pääsee aloittamaan tai jatkamaan opiskelijaelämää. Tähän väliin voin kokemuksesta kertoa, että jokainen välivuosi tuo jotain uutta elämään. Ei ole "hukattuja vuosia". Opiskelupaikka tai edes se, mitä teet työksesi ei määrittele vuosiesi arvoa. Kokemuksesta voin myös kertoa, että elämä menee varmasti eteenpäin, halusipa sitä tai ei. Liian usein olen itsekin yrittänyt epätoivoisesti etsiä jostain pause-nappia elämälle. Etsintöjen lopputulos on ollut aina sama: semmoista ei ole.
Muutaman helvettiviikon tuoman pettymyksen kokeneena tiedän, että tässä vaiheessa tuskin löytyy lohduttavia sanoja. Sen sijaan tarjoan toivottavasti lohduttavan esimerkin kertomalla oman reaktioni toissapäivänä tulleisiin tuloksiin koskien omaa hakuani. Tulosten pompattua ruudulle tuijotin niitä muutaman sekunnin täysin lamaantuneena. Olin aivan varma, että joku pudotti juuri universumin painavimman kiven vatsanpohjaani. Seuraavat kolme tuntia itkin. Todellakin itkin. Kyseessä ei ollut mikään muutaman kyyneleen pyyhkäisy, vaan koko naapuruston tavoittanut ugly cry. Oman osansa tästä sai kokea myös hoitokoirani, jota pidin suuremman luokan terapeuttina etsiessäni vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin. Kyynelten loputtua naamani oli paisunut samalla tavoin kuin yli kymmenen vuotta sitten kaatuessani maa-ampiaispesään.
Seuraavat tunnit vietin sikiöasennossa peiton alla piilossa pahaa maailmaa. Ehdin valehtelematta käydä läpi mielessäni kaikki elämäni epäkohdat. Niiden loputtua suuntasin keskittymisen omiin epäkohtiini. En päässyt ensimmäiseen valintaani, joten sen täytyi tottakai tarkoittaa sitä, että olen varmasti maailman tyhmin ihminen. Niin tyhmä, että ihan hävettää. Jossain vaiheessa tämä ajatteluketju johti siihen, että jopa huono hiuspäiväni johtui siitä, että olen tyhmä. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itsekin, kuinka pitkälle olin asian onnistunut viemään. Tätä valaistumista seurasi seitsemän minuutin hermoromahdus, jolloin en ollut varma itkinkö vai nauroinko. Luultavasti molempia. Hermoromahduksen jälkeen jäljelle jäi vain itsesäälin suo, josta rakas symbioosiserkkuni, blogimme toinen päätähti tuli onneksi vetämään minut ylös. Sanoja ei tarvittu, mutta niidenkin edestä rasvaista ruokaa, jäätelöä ja tietenkin suklaata.
Ruokaöverien jälkeen makasin lattialla, Vilma sohvalla. Kattoa tuijottaessamme ajatus blogin perustamisesta nousi uudelleen esiin. "Voidaanko tehdä se nyt? Niinku oikeesti änyytee nyt?" Siitä tämä kaikki sitten alkoi, joten totta puhuen blogimme on pahan olon, rasvaisen ruoan ja helvettiviikon perustan päälle rakennettu rakkauspakkaus serkkusymbioositeorian synkimpiä saloja. Onneksi helvettiviikko on vain kerran vuodessa.
-vähän vähemmän säälittävä Julia
Kommentit
Lähetä kommentti