Lähettämättömiä kirjeitä, osa I

Joskus tuntuu siltä, että on helpompi kirjoittaa omista tunteistaan paperille. On se sitten ollut rakkautta tai surua, meillä molemmilla on ollut hieman haasteita ilmaista näitä fiiliksiä ainakaan kasvotusten. Siksi onkin olemassa paljon ihmisiä, joille on ollut tai on yhä edelleen jotakin tärkeää sanottavaa, mutta koskaan ei ole ollut kyllin rohkea ilmaisemaan niitä ääneen. Tämä postaus kokoaa yhteen eri ihmiset, eri tarinat ja täysin vastakohtaiset tunneskaalat. Tämä postaus täyttyy kirjeistä, joita haluamme lähettää läheisillemme, mutta myös kirjeistä, jotka on osoitettu niille ihmisille, joita emme ehkä arvosta tai kaipaa enää elämäämme. Meidän kirjeemme ovat täysin sekalaisessa järjestyksessä, mutta jos koet itsesi kuuluvaksi tähän postaukseen, voit ehkä löytää joitakin johtolankoja rivien välistä. 

Kirje sinulle, joka teet elämästä elämisen arvoisen.

Olet se ihminen, joka kulki mun kanssa ala-asteelta yläasteelle käsi kädessä. Olet se ihminen, joka tuki mun jokaista päätöstä, oli ne sitten hyviä tai ihan helvetin huonoja sellaisia. Ajattelin aina, ja ajattelen yhä edelleen, etten koskaan tule löytämään yhtä samanlaista ihmistä kanssani kuin sä olet. Meitä yhdistää huonot läpät, pessimistiset ajatukset ja totaalisen huono onni miesvalinnoissa. Muistan edelleen, kun saavuit mun synttäreille itkuisena, juuri eronneena nuorena naisena, joka siinä yhdessä kakkupöydän ympärillä vietetyssä hetkessä kasvoi mun silmissä aikuiseksi. Silloin oikeasti tajusin, kuinka rohkean ja itsenäisen naisen olen löytänyt elämääni. Vaikka me ei kuljettukaan lukioaikoja käsi kädessä, olen enemmän kuin onnellinen, että löysimme toisemme uudelleen abikeväänä. Heti ensitapaamisestamme lähtien tuntui siltä kuin mitään "taukoa" ei olisi koskaan ollutkaan. Se oli niin luontevaa ja mutkatonta. Helppous viehättää. Siksi oletkin paras ystäväni. 

Kaikkein eniten tahdon sua kiittää kuitenkin tästä vuodesta. Emme ole nähneet kuin muutamaan otteeseen, mutta olemme lähentyneet enemmän kuin koskaan. Melkein päivittäiset puhelinsoitot ovat koskeneet uusien vaatteiden esittelystä aina makuuhuoneen puolen ongelmiin saakka laidasta laitaan kaikkea. Mutta tärkeintä on ollut kuitenkin loputon tuki ja turva, jota olet mulle antanut. En olisi koskaan selvinnyt ilman sua viime syksystä. Alle kymmenen tuntia erostani soitin sulle, kerroin mitä oli tapahtunut, ja puhuimme monta tuntia videopuhelua. Olit se ihminen, joka sanoi mulle, että nyt pitääkin itkeä, mutta huomenna nouset ylös ja lähdet kohti uusia seikkailuja. Ja koska luotan suhun, tein juuri niin kuin käskit. Varoitit mua myös siitä, että ne paskat tunteet palaisivat vielä monta kertaa, ja välillä saattaisi tulla huonompiakin kuukausia vastaan. Niin kävi, mutta olit joka päivä vain puhelimen soiton päässä. Totta puhuen ajattelen ensi kertaa nyt sitä, kuinka isossa roolissa olit tämän kaiken läpi käymisessä, ja kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Se ei ollut helppoa, mutta lukuisista itkuista ja hermoromahduksia selvisin, koska sä olit ja olet yhä edelleen elämässäni. Joten haluan vain sanoa kiitos. Kiitos, että olet täällä antamassa mulle vuosisadan nauruja, jotka nauretaan yhdessä, mutta kiitos myös niistä hetkistä, kun pakotat mut ylös sängystä elämään tätä elämää. Sä tosiaan teet elämästä elämisen arvoisen. Loppuun haluan kertoa sulle vielä, että sä oot hyvä just noin. Uskalla olla oma itsesi ja uskalla näyttää myös muille, kuinka rohkea ja upee nainen sä oot! 

Kirje sinulle, joka olit hetken kaikki ja sitten et mitään.

Sattuneista syistä ei olla juteltu hetkeen. Hetkeen, joka tuntuu ikuisuudelta. En oo edes varma osaisinko jutella sulle enää. En oo varma osaisinko muodostaa sanoista lauseita ja lauseista niitä asioita, joita mä niin kovasti haluaisin sulle kertoa. Oon tarkoituksella ottanu suhun etäisyyttä. Oon tarkotuksella antanu sulle tilaa. Ei, oon tarkotuksella antanu tilaa itselleni. Tilaa korjata kaiken sen mitä sä rikoit. Jokainen särö ja niiden terävät reunat muistuttaa susta yhtä viiltävästi kuin kaikki ne pienet arkiset asiat, joissa mä nään heijastuksia susta. 

Kukaan ei koskaan aiemmin onnistunu satuttamaan mua tällä tavoin. Kukaan ei myöskään koskaan onnistunu tulemaan mun muurien läpi yhtä ryminällä kuin sä. Sä kävelit porteista suoraa sisään pyytelemättä anteeksi. Sä näytit mulle, että mun muurien läpi on mahdollista päästä, vaikka en itse enää osaisikaan tietä ulos. Siitä mä oon sulle kiitollinen. 

En oo koskaan aiemmin tavannu ihmistä, joka ois yhtä hyvä puhumaan kuin sä. Sä saat sanat tanssimaan oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan. Se on piirre, joka muhun kolahti ja kovaa. Se on myös se piirre, joka onnistui satuttamaan mua kaikista eniten. Sä sait mut hukkaamaan itteni suhun ja sun sanoihin. Sait mut selittelemään tekojas itelleni ja muille. Ja niitä selityksiä mä keksin edelleen, vaikka samaan aikaan se on juuri se syy, jonka takia vihaan itseäni. 

Kaikesta huolimatta mä toivon sulle hyvää. Mä toivon, että joskus ymmärrät kuinka väärin teit, kuinka paljon satutit. Mä en kuitenkaan tarvitse anteeksipyyntöä. Mä en tarvitse enää mitään sulta. Nää on ne hyvästit, joita sä et pääse vääristelemään oman tahtosi mukaan. Nää on ne hyvästit, johon tää kaikki jää.

Kirje ensimmäiselle.

Mulla on ikävä meitä, ja ”meillä” en nyt tarkoita sitä mitä oltiin ennen kuin kaikki meni pieleen, vaan sitä mitä oltiin jo kauan ennen sitä. Sitä mitä oltiin parhaimmillamme. Me oltiin jotain hyvää. Tosi hyvää. En kuitenkaan oo yhtään millään tavalla pettynyt meidän nykyiseen tilanteeseen, sillä ollaan kasvettu ihan hitosti. Kasvettiin ensin yhdessä, sitten erillään. Nykyään meidän polut kohtaa enää satunnaisesti elämän kiireiden antaessa periksi. Mä tykkään niistä kohtaamisista. On kiva nähdä sut onnellisempana ja itsevarmempana kuin koskaan aiemmin. Sä ansaitset vaan ja ainoastaan hyvää, kaikkea parasta. 

Muistan kuinka meillä oli tapana puhua välillä katkeraankin sävyyn elämän epäreiluista ajoituksista. Siitä kuinka ajoitus meni meidän kohdalla pieleen ja pahasti. Mulla kesti nää vuodet tajuta, että ei ajoitus ollu koskaan se meidän ongelma. Ajoitus oli itseasiassa täydellinen, sillä mä en olis halunnu ketään muuta siihen vaiheeseen elämään. Kukaan muu ei olis onnistunu olemaan oikealla tavalla mun tukena ja rakastamaan mua silloinkin, kun en itse siihen kyennyt. Ajoitus oli täydellinen. Me vaan ei oltu. 

Mä haluaisin kysyä sun kuulumisia useammin. Haluaisin olla isompi osa sun elämää, mutta ymmärrän, että niistä oikeuksista luovuttiin kumpikin jo kauan sitten. Näin on oikeasti ihan hyvä. Ollaan kumpikin matkalla samaan suuntaan, mutta eri poluilla. Ja se suunta on eteenpäin. 

Kirje sinulle, joka murskasit kaiken hetkeksi. 

Mulla on niin paljon sanottavaa, muttei kuitenkaan tavallaan oo mitään sanottavaa. En ole vihainen, en ole pettynyt enkä ole myöskään surullinen. Olo on itse asiassa aika tyhjä, kun ajattelen sua. Meidän yhteinen matka alkoi hyvin, ilman mitään sen suurempia ongelmia, mutta loppu olikin sitten näin jälkeen päin ajatellen aika surullista katsottavaa. Kun kuulin äänesi viimeisen kerran puhelimen välityksellä, olo oli jo jotakuinkin helpottunut. Tiesin, että meidän tiemme oli erottava, ja molemmilla olisi jotakin muuta annettavaa tälle elämälle, ja se tapahtuisi eri teitä kulkien. Haluan sanoa sulle, että kaikki ne hetket, jolloin tunsin epävarmuutta omasta kropastani tai riittävyydestäni. Kaikki ne hetket, jolloin kerroin sulle, kuinka vaikeaa on katsoa itseään peilistä. Kaikki ne hetket olisivat vaatineet vain sitä, että olisit sanonut mulle, että kyllä mä riitän juuri sellaisena kuin olen. Mun onneksi oon löytänyt sun jälkeen jo paljon sellaisia ihmisiä mun elämään, jotka osaa arvostaa mua omana itsenäni, ja rohkaista ottamaan pieniä askelia eteenpäin.

Sä annoit mulle paljon myös hyvää, ja opin sulta sen, kuinka syvää rakkaus voi olla. En koskaan unohda sitä tunnetta, kun ihastuin suhun heti ensi tapaamisellamme. Olit hauska, välitit musta ja nauroit mun jutuille. Olisin vain toivonut sulta sitten lopulta enemmän arvostusta ja vähemmän itsestään selvyyksiä. Haluan kuitenkin kiittää sua siitä, etten enää koskaan aio tyytyä vähään. En aio tyytyä kohtalaiseen enkä aio myöskään tyytyä minkään tason pettämiseen. Kiitän sua siitä, että löysin oman arvoni. Ja olen muuten ihan helvetin arvokas. Joten kiitos. Opetit mulle paljon tästä elämästä ja sitäkin enemmän itsestäni.

Kirje sinulle, joka teit kahdesta vuodesta helpomman.

Tämä kirje on sulle, joka et varmasti koskaan tule tätä lukemaan. Halusin silti kirjoittaa, koska koen, että sulla oli mun elämään ihan hiton suuri vaikutus. Tapasin sut ensimmäisen kerran lukion toisena vuonna, kun yksi parhaista ystävistäni vei mut sun luo. Olin rikki. Täysin kykenemätön nauramaan tai edes hymyilemään. Sellainen stressin ja ahdistuksen taso, jota en enää koskaan haluaisi kokea uudelleen. Ensimmäinen tapaamiskerta olikin sitten pelkkää itkua. En edes tiennyt kaikista niistä ahdistavista asioista, jotka yhtäkkiä tulvi suustani. Sä vain kuuntelit ja nyökkäilit. Olit läsnä. Sitä olin tarvinnutkin. Siitä lähtien näimme toisiamme viikottain. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, ja välillä saimme myös nauraa. Joskus totesit itsestään selviä asioita ja sait mut ymmärtämään, että jotkut asiat olivat täysin turhanpäiväisiä niin isoille tunteille, joita käytin niiden käsittelemiseen. 

En koskaan ajatellut, että kaikki paineet, mitä koin esimerkiksi kouluarvosanoista olisivat tehneet niin suuren vaikutuksen muhun. Abivuosi ja kirjoitukset olivat silti kaikkein pahin ajanjakso. En olisi selvinnyt ilman sua. Samaan aikaan stressasin kouluun pääsyä ja sitä, urheilinko tarpeeksi ja söinkö kohtuudella ruokaa. Kuulostaa hassulta, ja näistä asioista puhun siksi vain harvalle ihmiselle. Sulle puhuminen oli kuitenkin helppoa ja stressitöntä. Et koskaan arvostellut tai moralisoinut mun valintoja tai ajatusmaailmaa. Pikemminkin yritit näyttää mulle aina sen toisen puolen, jota raottamalla saisin uusia perspektiivejä elämään. Ja yhä edelleen on päiviä ja kuukausia, kun kaikki tuntuu lähes mahdottomalta. Silloin mietin vaan, että mitä sä olisit sanonut tässä tilanteessa. Luultavasti kysynyt, että ootko nyt tosissas? Välillä stressiä ja ahdistusta on vaikea sivuuttaa, mutta nyt niitä on ainakin helpompi käsitellä sun ansiosta. 

Kirje sinulle, jota olen kaivannut läpi elämäni.

Tää on ehdottomasti vaikein kirje mulle. Tää on ehdottomasti myös se tärkein. Nää on sanoja, jotka mun pitäsi saada sanottua sulle kasvotusten, mutta meidän kohdalla se ei oo koskaan ollut edes vaihtoehto. Mä olisin kaivannut sitä vaihtoehtoa lapsuudessa ja varsinkin teini-iässä. Oon miettinyt monesti, että missä me mentiin vikaan. Mikä mussa on se syy, että sun on niin vaikea olla mulle se henkilö, jota oon tarvinnut koko ikäni? Mä tiedän, että kyse ei oo siitä ettetkö pystyisi siihen, koska oon nähnyt sun pystyvän. Oon seurannu vierestä sun pystyvän. 

Mä mietin tosi pitkään, että miksen itse koskaan pystynyt muissa ihmissuhteissa puhumaan niistä tärkeistä asioista. Asioista, joista pitäisi pystyä puhumaan. Vasta myöhemmällä iällä ymmärsin mistä on kyse. Oon tehny tosi paljon töitä sen eteen, töitä itteni kanssa. Oon oppinu pärjäämään ja olemaan aina se henkilö, josta ei tarvitse huolehtia. Oon oppinu luottamaan itteeni ja siihen, että kaikesta huolimatta mä meen eteenpäin. Ja mä oon ylpeä tästä naisesta, joka musta on kasvanu. Toivon, että säki oot.

Sulta saadut sanat on jääny mun mieleen kirkkaampana kuin kenenkään muun. Ne on kaivertunu kipeästi syvälle mun alitajuntaan. Haluaisin pitää ne muiden unohdettujen sanojen joukossa suljettujen ovien takana, mutta jostain syystä juuri sun sanat ei pysy siellä. Nuorempana vakuuttelin muille ja itselleni, että niillä ei oo väliä. Väitin, että sulla ei oo väliä. Oikeasti oon ollut huolestunut susta niin kauan kuin vaan jaksan muistaa. Mulla on ollut suunnaton tarve suojella sua, koska en tiennyt sun olevan kuin minä. En tiennyt, että oot vahva. Vahvempi kuin kukaan muu mun tuntema henkilö. 

Mä haluaisin vielä joskus sanoa nää sanat sulle. Haluaisin kertoa kaikki ne kipeät muistot mun näkökulmasta, sillä vaikka kuinka oon yrittäny työntää niitä pois mun mielestä, en oo onnistunu saamaan niitä pois mun elämästä. Haluaisin myös kiittää sua kaikesta. Ihan kaikesta. Mä tiedän kuinka paljosta oon velkaa sulle. Ja ehkä jonain päivänä molempien yrittäessä tarpeeksi asiat saadaan korjattua. Haluaisin sun myös tietävän, että mulla on kaikki ihan hyvin. Mä pärjään. Nyt tiiän, että myös sä pärjäät. 

Kirje täynnä epävarman varmoja sanoja. 

Hei. Mä en tiiä miten aloittaa tätä. Mä tiiän vaan, että aloitettava on. En vielä hetki sitten tiennyt edes, että nämä sanomatta jääneet sanat tulisivat osaksi tätä kirjekokoelmaa. Tai ehkä tiesinkin, mutta vain alitajunnassani. Sinne nimittäin olin työntänyt sut näiden sanojen mukana. En tiiä kuinka kauan ehdit siellä viettää aikaa samalla, kun itse viiletin elämän aallokossa tehden valintoja, joiden piti viedä mua kauemmaksi susta ja sun pään päällä vilkkuvista neonvalokylteistä. Ai mitäkö niissä kylteissä lukee? STOP. Jep, isoilla kirjaimilla ja niin kirkkailla valoilla, että oot niitä harvoja ihmisiä, jotka saa mut lukkoon. Lukkoon sellaisissa tilanteissa, jotka on yleensä mulle helppoja. Sellaisissa tilanteissa, joissa pitäisi saada suu auki ja sanoista lauseita. 

Oon tavannu aiemminkin ihmisiä, jotka onnistuu huojuttamaan mua, mutta sä teet sen tavalla, johon kukaan muu ei oo aiemmin pystynyt. Sä haastat mua ja mun ajatuksia. Tiesin jo ennen meidän ensitapaamista, että sulla on ainutlaatuinen mieli. Tiesin, että sä oot ainutlaatuinen. En silti odottanut, että löytäisin itteni tämmöisestä tilanteesta. Olit niin kaukana mun maailmassa. Pidin tarkoituksella välimatkan riittävänä. Tarvitsin turvaväliä, kunnes saisin omat ajatukseni järjestykseen. Ja niin mä sainkin, kunnes onnistuit jossain vuosien kuluessa hiipimään lähes huomaamatta aivan viereen. Niin lähelle, että tässä mä istun aamuneljältä kone sylissä kirjoittamassa sanoja, jotka on tarkoitettu vain ja ainoastaan sulle. 

Mun on helppo olla sun seurassa. Melkein niin helppo, että se tuntuu pelottavalta. Saat mut tuntemaan itteni epävarmaksi, mutta samalla tiiän olevani turvassa. Silti syy siihen miksi en näitä sanoja oo sulle onnistunu sanomaan on meidän nykyinen tilanne. Et oo enää mun maailmassa siellä kaukana horisontissa, vaan turvallinen välimatka on muuttunut joksikin ihan muuksi. Pelkään rikkovani kaiken hyvän. Ja sitä on ehkä liikaa rikottavaksi. Siitäkin huolimatta, että sä saatat olla yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka on yhtä hukassa ja säröillä kuin mäkin. Siitäkin huolimatta, että mun ajatukset sun ainutlaatuisuudesta ei oo muuttunut mihinkään suuntaan vaikka vuosia on kulunut. Siitäkin huolimatta, että nään sut ensimmäistä kertaa näin läheltä ja oot kaikkea. Kaikkea ja vielä enemmänkin. 

Kirje elämäni tärkeimmälle naiselle.

Olet elämäni tärkein nainen. On päiviä kun rakkaus täyttää mieleni sua katsellessa, mutta on päiviä, kun en pysty katsomaan edes sua. Mulla on ollut sun kanssa lapsuudesta saakka vaikeaa. Sieltä saakka kumpuaa ne kaikki epävarmuudet ja ahdistavat piirteet, joita en haluaisi sussa nähdä. Ja silti ne on siellä ja niitä on välillä niin vaikea muuttaa. Sun pitäisi olla mulle aina se elämäni tärkein henkilö, mutta välillä unohdan sut kokonaan, ja ajattelen vaan kaikkia muita. Sitten on myös hetkiä, kun laiminlyön sut ihan liian pahasti. En anna sulle yhtään mitään enkä ajatustakaan siitä, että riität just sellaisena kuin oot. Totta puhuen se ärsyttää itseänikin, mutta varmasti myös lähimmäisiäni. Minkä takia niin kaunis ihminen kuin sä, laiminlyö koko olemuksensa? Oon pahoillani, etten arvosta sua tarpeeksi, mutta toivon, että sille tulisi vielä joskus muutos. Sellainen muutos, joka lähtisi musta itsestäni eikä kenestäkään muusta. Välillä se vaan tuntuu ihan helvetin mahdottomalta ajatukselta. Välillä taas täysin päinvastaiselta. Mitä, sähän oot upee. Niitä harvoja kertoja, kun osaan hymyillä sulle on valitettavasti ainakin toistaiseksi vielä vaikea pitää elossa. Ei auta, vaikka kaikki sanoisi mulle, että sä oot hyvä just sellasena kuin oot. Se muutos pitää lähteä musta itsestäni ja mun ajatuksista. Joten anteeksi, etten osaa nähdä sua vielä riittävänä tai tarpeeksi rakastettavana persoonana. Se on koko ajan työn alla. Mä lupaan.

-Vilma & Julia