Hyssyttely historiaan

Ajauduin eilen keskusteluun, jonka aihe jäi kummittelemaan mieleeni myös tämän päivän aamuvuoron ajaksi. Keskustelu alkoi kuvasta, jonka toinen blogimme kirjoittajista, Vilma, oli jakanut Instagramiinsa. Itse en nähnyt kuvassa tai sen jakamisessa mitään outoa, mutta se onnistui herättämään keskustelua siitä, mitä on soveliasta tai sallittavaa jakaa somessa. Aihe on pyörinyt mielessäni jo aikaisemminkin, sillä reilu viikko sitten kävin keskustelua ystäväni kanssa, jossa pohdimme miten lapsuutemme ja kasvatuksemme olisi eronnut nykyisestä, mikäli vanhempamme eivät olisi sukupolvea, joka on oppinut vaikenemaan tietyistä asioista. Omassa lapsuudessani myös meidän perheessä oli monia tabuja. Näistä esimerkkinä voisi mainita epäonnistumiset, seksin, murrosiän ja erilaiset sairaudet. Muistan edelleen, kuinka tietyistä asioista ei puhuttu, eikä niistä myöskään uskaltanut kysyä. Opin automaattisesti vaikenemaan vaikeista asioista ja purkamaan siitä aiheutuvan ahdistuksen töihin ja opiskeluun, suorittamiseen. Jossain vaiheessa havahduin ja totesin, etten voi jatkaa enää samaa rataa. Opettelin pikkuhiljaa avautumaan asioista ja kerros kerrokselta sain purettua vuosiksi käsittelemättä jääneitä asioita. Nykyisin pystyn puhumaan lähes kaikesta, ja tavoitteenani onkin joskus tulevaisuudessa luoda täysin tabuvapaa ympäristö itselleni ja seurassani liikkuville. Haluaisin omalla esimerkilläni näyttää muille, että mun seurassa on ok ottaa esille aihe kuin aihe. 

Miten tämä kaikki liittyy sitten nykyiseen somekulttuuriin? Mun mielestä some omalta osaltaan on mahdollistanut tabujen poiston tiettyjen aiheiden kohdalla. Itsekin huomasin ensimmäisenä somen kautta, että hei, muutkin puhuvat tästä ja käyvät läpi samanlaisia asioita kuin minäkin. Aiheet, kuten mielenterveys, joista en oppinut koskaan kotona puhumaan olivatkin esillä seuraamissani someissa ensin satunnaisesti, mutta nykyään jo ihan yleisesti. Mutta poistaako asioista puhuminen sitten niiden vakavuutta? Ei tietenkään. Parhaimmassa tapauksessa asioiden esille ottaminen vähentää niiden ympärillä pyöriviä mörköjä ja auttaa muita niiden kanssa painivia. 

Eilisen keskustelun aiheuttanut kuva kertoi Vilman käyneen magneettikuvauksessa käynnissä olevien tutkimusten takia. Keskustelun toinen osapuoli koki kuvan olevan ”retostelua”, kun taas itse koin kuvan kertovan vain arjesta, niinkuin useimpien muiden Instagramiin päätyvien kuvien. Mulle on nykyisin ihan normaalia jakaa someen kuvia ja tekstejä liittyen mun sairauksiin, sillä niiden kanssa eläminen kuuluu mun arkeen. Kuitenkaan vielä muutamia vuosia sitten en olisi pystynyt puhumaan niistä tai ainakaan jakamaan mitään niihin liittyvää somessa. Silloin mulla oli jatkuvasti paha olla, koska en löytänyt mistään vertaistukea tai samanlaisessa elämäntilanteessa olevia nuoria. Terveydentilani ympärillä olevat möröt varmistivat, että aihe pysyi mulle täysin tabuna, kunnes vähitellen opin puhumaan siitä. Nykyisin tiedän myös itse toimivani somen kautta vertaistukena useammallekin nuorelle. Saatan käsitellä omaa tilannettani joskus huumorin kautta, mutta se ei tarkoita, että toimisin niin toisten ihmisten samankaltaisen tilanteiden kohdalla. Kyseessä on vain oma keinoni tehdä vaikeista asioista hieman helpommin lähestyttäviä unohtamatta kuitenkaan niiden vakavuutta.

Mitä kuvien jakamisen taustalla olevia motiiveja mulla sitten on? Haluan jakaa kuvia, joihin palaaminen tuo mieleen muistoja. Esimerkiksi 11.11.2015 jakamani bikinikuva muistuttaa ensimmäisestä ulkomaanmatkastani ystävieni seurassa, mutta samalla se toimii myös merkkipaaluna sille, että olin vihdoin alkanut hyväksymään kroppani pitkän taistelun tuloksena. 7.2.2016 jaettu kuva puolestaan kertoo siitä onnen tunteesta, kun tajusin vihdoin löytäneeni kaupungin, joka tuntuu kodilta. Haluan myös jakaa kuvia, jotka kertovat elämästä niin hyvinä, kuin huonoinakin hetkinä. Huonojen hetkien jakaminen muistuttaa sekä itseäni, että toivottavasti myös muita elämän todellisuudesta. On lohduttavaa nähdä, että myös muilla on vaikeuksia ja ei-niin-hyviä päiviä. On myös lohduttavaa muistella, että niistäkin selvittiin. Entä huolettaako mua, että tulevaisuudessa työnantajani saattaa nähdä somen kautta myös ne mun lukemattomat huonommat hetket? Ei ollenkaan. Ne kuuluvat elämään siinä missä ne paremmatkin. Ne ovat inhimillisiä ja rehellisiä, enkä mä hae sääliä tai huomiota niillä. En todellakaan. En silti kiellä, ettenkö piristyisi tsemppaavista kommenteista tai viesteistä, mutta kukapa ei piristyisi? Musta on myös tärkeää tuoda julkisuutta tietyille asioille ja herättää keskustelua niiden ympärille. Esimerkkinä tästä on viime keväänä jakamani videot liittyen fibromyalgiaan. Silloin motiivinani oli saada huomiota mulle tärkeälle asialle. Aihe herätti hyvää keskustelua ja oloni oli ahdistuneen sijaan vapautunut. Vielä kolme vuotta sitten en olisi pystynyt samaan. 

Somekulttuuri muuttuu ja kehittyy jatkuvasti, ja hyvä niin. Ehkä meidän sukupolvesta tulee vihdoinkin se sukupolvi, joka ei enää hyssyttele asioita, vaan uskaltaa tuoda julki myös ne jokapäiväiset kamppailut. Some on hyvä kanava tähän, sillä uskon rehellisten kokemusten yhdistävän ihmisiä enemmän, kuin niiden täydellisten siloiteltujen Instagram-kuvien. Ja juuri tähän suuntaan somekulttuuri onkin menossa. Ymmärrän silti, mikäli kaikki eivät tähän muutokseen halua osallistua. Mielestäni jokaisella on oikeus tuoda julki elämästään juuri niitä asioita ja niin paljon kuin itse haluaa. Jokaisella on myös oikeus valita keitä haluaa somen kautta seurata. Mikäli täydellisten Instagram-feedien tuijottelu tai niiden luominen on sun juttu, niin you do you. On myös enemmän kuin fine julkaista kuvia, joissa sä tunnet itses hyväksi, mutta muistaa, että aina ei tarvitse tuntua siltä. Mä aion pitäytyä mun tyylissä tuoda esille mun arkea sellaisena kuin mä sen itse koen, eli rehellisen sotkuisena täynnä toinen toistaan tragikoomisempia kamppailuja, mutta silti niin ihanan kauniina elämänä täynnä toivoa. 

-Julia

Ps. #hyssyttelyhistoriaan

Kuvat: Michał Podleśny (https://michalpodlesny.wordpress.com)