Single and ready to... eiku.

Mä oon viettänyt suurimman osan nuoruusiästäni sinkkuna, ja jos totta puhutaan, niin alan olla siinä jo melko hyväkin. Parisuhteissa taas taidan olla vielä sillä tasohyppelyn ensimmäisellä levelillä, jossa ei edes checkpointteja näy. Pysyttelen siis suosiolla aiheessa, josta tiedän osaavani kirjoittaa. Idea tähän postaukseen syntyi eilen illalla herättyäni aivan liian myöhäisiltä päiväunilta. Kömpiessäni vielä puoliksi ”mikä maa, mikä planeetta” -tokkurassa keittiöön satuin törmäämään tuoliin, jonka olin unohtanut (lue: laiskuudessani jättänyt) keskelle keittiötä. Miksi tämä kyseinen tuoli sitten sattui keskelle kulkuväylääni? Olin aiemmin päivällä kurotellut keittiön kaapin ylähyllylle, ja todettuani kiipeilyn kahden viinilasin kanssa vaaralliseksi, päädyin nöyrtymään ja hakemaan tuolista jatkopituutta hobittimittaani. Kirotessani omaa laiskuuttani puoliunisiin aivoihini ilmestyi jostain pelottava ajatus: ”Jos mulla olis poikaystävä, tää tuoli ei olisi tässä”. 

Alkusäikähdyksen ja pienen hyperventilointikohtauksen jälkeen istuin pohtimaan asiaa tarkemmin. Miksi ihmeessä mä oon sinkku? Pienen ajatustyön tuloksena päädyin kolmeen mielestäni erittäin pätevään syyhyn. Ensimmäinen ideani oli tehdä näistä Power Point -esitys mummulle, mutta päädyin lopulta kirjoittamaan nämä syyt auki ihan vain itseäni, ja nähtävästi myös teitä varten. Joten nyt mennään. Kolme syytä siihen, miksi olen sinkku:

*Riittääkö tosiaan kolme syytä vain?*


1) Elämän hurja vuoristorata ja matkapahoinvointi. 

Tämä kohta tunnetaan myös nimellä ”Haluan keskittyä itseeni, ok?”. Viimeisen kolmen sinkkuna vietetyn vuoden aikana on tapahtunut enemmän kuin Salkkareiden kuukauden jaksoissa yhteensä.  Lukiosta valmistuminen, sairastuminen, muutto uuteen kaupunkiin, koulupaikan metsästys, hyväntekeväisyyshommat, oman elämän rakentaminen, sairastuminen osa kaksi ja kaikki muu oheistoiminta, josta mun elämä täällä Oulussa on pikkuhiljaa rakentunut. Kalenteristani harvemmin löytyy päivää, jolle ei ole merkitty mitään. Tykkään pitää itseni kiireisenä ja siinä olen kyllä onnistunutkin. Olen myös sellainen hassu otus, joka haluaa antaa itsestään aina satakymmenen prosenttia jokaiselle ja kaikkeen. Valitettavasti nämä kaksi eivät oikein sovi yhteen. Tasapainottelen jo nyt elämääni melko huonolla menestyksellä, joten voin vain kuvitella mitä poikaystävän lisääminen tekisi tarkkaan suunnitellulle kalenterilleni. Ja elämälleni. 

En halua koskaan joutua suhteeseen, jossa tasapaino ei toimi. Hypoteettisessa suhteessani haluan pystyä antamaan itsestäni sen satakymmenen prosenttia. Aina, eikä vain silloin kun kalenterissani sattuu olemaan vapaapäivä elämästä. Tasapainon toimiminen vaatii myös yhtä paljon prosentteja toiselta osapuolelta. Ei yhtään vähempää, eikä yhtään enempää. Tiedän, etten ole tällä hetkellä semmoisessa vaiheessa elämääni, jossa olisi mahdollista löytää suhteen tarvitsema tasapaino. Olen vielä kesken ja matkalla. Matkalla kohti omia tavoitteitani, suuria ja pieniä. En sano, etteikö jossain vaiheessa tätäkin matkaa mukaan mahtuisi matkakumppani, mutta tällä hetkellä tie on sen verran mutkainen, että riittää kun symbioosiserkkuni pitelee hiuksistani matkapahoinvoinnin iskiessä. 

2) Norjan vuoristo ja pakorepun valmiustila.

Tämän kohdan oikea nimitys olisi ”Sitoutumiskammo”, mutta en halua antaa väärää kuvaa teille rakkaille lukijoille. Kyseessä ei todellakaan ole mikään ”Hihi, vähän ahdistaa, kun toinen puhuu naimisiin menosta ja lapsista”, vaan todellinen ”Pakene tai taistele” -refleksi. Siis ihan aikuisten oikeasti. Terapiassa olemme pureutuneet tähänkin aiheeseen ja onnistuneet jäljittämään tämän(kin) ongelman alkuperän lapsuuteeni. Yllätyitkö? Minä en. Onneksi psykiatrini kertoi lohduttavasti, että joskus tulevaisuudessa hypoteettiset lapseni tulevat myös istumaan terapiassa, koska kukaan ei voi kasvattaa lapsiaan aiheuttamatta heille jonkinlaisia traumoja. Minä varsinkaan. 

Mulla on huono tapa rakentaa suhteiden lähtökohdat niin heikolle pohjalle, että melkein varmuudella asiat tulevat menemään metsään ennen kuin (ja tämä on tärkeää) asiat ehtivät mennä vakavaksi. Voisin luetella vaikka kuinka monta esimerkkitapausta näistä, mutta jätetään ne sitten seuraavia postauksia varten. Löytyy mm. satojen kilometrien turvaväliä ja täysin erilaista maailmankatsomusta omaani verrattuna. Jos jostain kumman syystä juttu ei kaadu jo mahdottomiin lähtökohtiin, niin löydän varmasti jonkin syyn, josta ahdistua. Ahdistua niin pahasti, että nappaan pakovalmiudessa olevan reppuni ja muutan Norjan vuoristoon tuntemattomaan sijaintiin x. Onnea siinä etsintöihin, heh. 

3) Et vaan oo tarpeeksi mahtava.

Kolmas ja viimeinen kohta tälle erää tunnetaan myös nimellä ”En vain ole löytänyt sitä oikeaa.” Yök. Todellisuus on se, että tykkään hirmupaljon mun hullunkurisesta elämästä ja tulevan koiranpennun isin pitäisi olla kerrassaan mahtava muuttaakseen mun parisuhdestatuksen ja elämän tasapainon. Siinä. Nyt se on sanottu. Ja ei, mummu tässä ei ole kyse siitä, että olisin liian kranttu. Myöskään mun munasarjat ei ihan lähitulevaisuudessa oo sanomassa sopimuksiaan irti, joten ei mitään hätää. Pidän mun elämää kaikista vastoinkäymisistä huolimatta korkeatasoisena, joten herra poikaystäväkokelas saa luvan tuoda jotain lisää tähän sekamelskaan, jotta voidaan sitten yhdessä nostaa tasoja, jou. Toistaiseksi en ole törmännyt vielä ihmiseen, joka tähän pystyisi, tai joka kokisi mun lisäävän oman elämänsä arvoa samalla tavalla. It´s all about balance ihmiset. Muistakaa se. 

-ylpeästi sinkkuna pysyttelevä Julia




Kommentit

Suositut tekstit