Terapian tarpeessa(ko?)

”Kuuntele nyt tarkkaan. Sä olet hyvä nainen vaikeasti masentunut. Tarvitset terapiaa.”

Miten tähän päädyttiin? Oon pitkäaikaissairas, ollut jo viimeiset kolme vuotta. Tiesin, että mun tapauksessa masennukseen sairastuminen jossain vaiheessa elämää on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Siitä huolimatta viime kesän lopussa psykiatrin suusta tulleet sanat pysäyttivät. Olin ihan varma, että mä olisin se poikkeus tässä asiassa. Oon aina ollut porukan pelle ja hoitanut tilannekomiikan avulla vaikeatkin tilanteet. Oon aina ollut se ihminen, joka on ärsyttävän pirteänä töissä ja piristää parhaansa mukaan myös muita ympärillään olevia. Enhän mä oo sellainen ihminen, joka sairastuu tautiin, jonka tunnusmerkit ovat niin kaukana mun tavallisesta persoonasta kuin vain mahdollista. Enhän mä voi sairastua masennukseen, enhän?

Tottakai voin. Kuka tahansa voi, ja se tässä onkin tärkeää ymmärtää. Ihan jokainen voi sairastua, oli persoona sitten kuinka säteilevä tahansa. Masennus ei katso vitsitilastojen tuloksia tai Instagramiin ladattujen kuvien positiivisia quoteja. Masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet, eikä siihen sairastuminen vaadi vääriä valintoja tai huonoa elämänasennetta. Omalla kohdallani masennus hiipi hiljalleen mun elämään. Se vaati itselleen hitaasti, mutta varmasti mulle tärkeimmät asiat, enkä mä huomannut mistä oli kyse ennenkuin oli jo liian myöhäistä. 

Alkuun huomasin huonoja päiviä olevan pikkuhiljaa enemmän kuin niitä hyviä. Ajattelin, että ei tässä mitään; nyt on varmasti vain joku huonompi vaihe menossa. Jaksoin uskoa, että hyviäkin päiviä on vielä tulossa. Viime kesän loppuun mennessä huonompi vaihe oli muuttunut kumminkin vaiheeseen, jossa hyviä päiviä ei enää ollut, enkä mä osannut enää edes odottaa niitä. Surullinen mieliala ja itkuiset yöt olivat muuttuneet päiviin, jolloin mikään ei tuntunut enää miltään. Mulla tulee edelleen kylmiä väreitä, kun ajattelen sitä ihmisrobottia, joka olin silloin. Kävin edelleen töissä ja tein täysiä tunteja. Töissä asiat menivät niin rutiinilla, että en usko kenenkään edes huomanneen minkään muuttuneen. Jaksoin pitää yllä kulissia työpäivän ajan, mutta kotiin päästyäni olin niin uuvuksissa, että makasin sohvalla tuijottaen kattoa kunnes jossain vaiheessa viimein nukahdin ja heräsin taas seuraavaan työpäivään. Ruokahaluni oli olematon, samoin olivat sosiaaliset kontaktini. En halunnut nähdä ystäviäni. En edes puhua puhelimessa. En uskaltanut myöntää tarvitsevani apua, enkä todellisuudessa olisi sitä yksin edes jaksanut hakea. Pelkäsin omia ajatuksiani ja sitä mihin suuntaan ne olivat menossa. 

Kaikki kulissini romahtivat kuitenkin lopulta erään elokuisen yön seurauksena. Onneksi ympärilläni oli silloin ihmisiä, jotka varmistivat, että pääsin turvallisesti kotiin. Kotona kerroin kaiken vanhemmilleni. Itse en muista tapahtuneesta paljoakaan, ja seuraavana aamuna herättyäni häpesin aiheuttamaani kaaosta. Näin jälkeenpäin ajateltuna se elokuinen välikohtaus oli kauan kaivattu muutos, jonka ansiosta myös läheiseni heräsivät tilanteeseeni. Heti seuraavana päivänä olin jo saanut akuuttiajan työterveyden kautta lääkärille, joka lähetti minut kiireisenä psykiatrian puolelle. Siitä alkoi tämä pitkä ja vaikea tie parantumiseen. Tie, jolla olen edelleen. 

Psykoterapian alku oli melko kivinen tie kulkea. Minulla oli ennen terapian alkua jonkinlainen käsitys siitä, miten terapia toimii, mutta valitettavasti käsitykseni osottautui nopeasti aivan vääräksi. Olin kuvitellut meneväni terapiaan ja kertovani siellä ongelmani. Tämän jälkeen omassa ruusunpunaisessa käsityksessäni terapeuttini kertoisi minulle ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiini ja puff, olisinkin jo terve. Todellisuus olikin jotain aivan muuta. Edelleen tähän päivään asti tunnen olevani välillä maailman huonoin terapiapotilas. Toisinaan on onneksi myös päiviä, jolloin huomaan edistyksen, joka on tapahtunut melkein huomaamatta tässä kuluneen vuoden aikana. Oon todennut äärimmäisen tärkeäksi katsoa välillä taaksepäin ja muistaa mistä tälle tielle lähdettiin, vaikka se ei enää horisontissa näkyisikään.  Terapia on rankkaa työtä menneisyyden muistojen, tämän hetken mörköjen ja tulevaisuuden huolien kanssa. Siitä huolimatta oon valmis tekemään tarvittavan työn itseni takia, jotta jonain päivänä voin muistella tätäkin vaihetta hieman kokonaisempana ihmisenä. 

Omassa täydellisessä maailmassani jokainen ihminen, siis ihan jokainen, saisi käydä viikoittain terapiassa keskustelemassa elämästään ja ongelmistaan ammattilaisen kanssa. En usko löytyvän mitään tilannetta, jossa terapia ei olisi hyödyllinen. Mutta koska emme elä suunnittelemassani täydellisessä maailmassa, ei jokaisella ole mahdollisuutta terapiassa käymiseen. Valitettavasti. Kannustan silti jokaista pitämään silmiään auki ja kyselemään läheistensä kuulumisia. Erityisesti täytyy myös muistaa esittää se pieni, mutta äärimmäisen tärkeä kysymys myös itselleen: ”Mitä mulle oikeasti kuuluu?” Jos täytyy pohtia onko terapian tarpeessa, niin silloin yleensä on. Hakekaa apua ajoissa ja muistakaa, että jokainen on oikeutettu saamaan tarvitsemaansa apua. Ei ole liian suuria tai liian pieniä ongelmia. Pidetäänhän huoli toinen toisistamme, jooko? 

-Julia