Ensimmäinen vuosipäivä

Vihdoin on munkin aika kirjoittaa ensimmäinen blogiteksti ilman symbioosin toista osapuolta, Juliaa. Mun kesä on kulunut lähinnä työpaikalla esiliina vyötäröllä ja iloinen asiakaspalveluilme kasvoilla. Toisaalta oon myös ravannut kesästä yli kuukauden verran sairaalassa ja yksityisellä lääkärillä huimauksen ja pahoinvoinnin takia. Ei ehkä ihan sellainen ihannekesäloma, jonka olisin halunnut, ja syksyyn mennäänkin ei niin levänneenä, mutta helpottuneena siitä, että koittaa taas se tavallinen arki. Ja hei, tänään on mun ja Oulun ihka ensimmäinen vuosipäivä! Vau, kuinka nopeesti aika menee. Tuntuu oudolta, että oon ollut jo vuoden yliopisto-opiskelija, vaikka oon ihan lapsi vielä omasta mielestäni. Mutta ehkä tässä on alkanut pientä kasvua tapahtumaan kuluneen vuoden aikana. Painotus sanalle ehkä.

Viime syksyn aloitus Oulussa oli jännittävä. Muistan, kun matkustin uuteen kaupunkiin päivää ennen yliopiston aloitusta, ja ensimmäinen ilta meni kirjaimellisesti itkiessä. Tuntui oudolta asua yhtäkkiä siinä hiljaisuudessa, kun kotikotona vanhempien luona oli tottunut aina pieneen taustameteliin. Ensimmäiset kaksi viikkoa pidinkin televisiota jatkuvasti päällä tai kuuntelin musiikkia. Sinä iltana jännitin toki myös sitä, saisinko yhtäkään kaveria alaltani. Se oli tosin aivan turha pelko, sillä jo seuraavana iltana jatkettiin porukalla Kaijonharjun paikalliseen pubiin, Kuutioon. Ja nyt kun hiljaisuuteenkin on jo tottunut, on kiva aina palata kotikotona vietetyn ajan jälkeen Ouluun omaan asuntoon ja sen ihanaan rauhaan.

Ylipiston opintojen suhteen ensimmäinen vuosi oli mulle henkilökohtaisesti todella rankka. Mut on kasvatettu suorittamaan, ja oon aina pelännyt epäonnistumista kaikessa, mutta varsinkin koulun suhteen epäonnistumisen pelko on ollut lapsesta saakka valtava taakka. Fuksivuosi yliopistossa opetti mulle sen, ettei tenttiä tarvi aina päästä ekalla yrittämällä läpi ja epäonnistuminenkin on välillä ihan okei. Syksyllä aloitin suomen kielen kurssin nimeltä Kielenhuolto, ja valehtelin mun vanhemmille, että pääsin tentin toisella kerralla läpi. Ensimmäisen hylsyn myöntäminen oli silloin vaikeaa. Totuushan on se, että pääsin kyseisen tentin läpi vasta tänä kesänä. Se taisi olla neljäs kerta, kun istuin yleisessä tenttisalissa stressitasot pilvissä ja väsyneenä siihen samaan paskaan. Anteeksi nyt vaan niille ystäville, joilla suomen kieli on pääaineena. Vaikka en pidäkään ajatuksesta, että on välillä sallittua uusia samoja tenttejä useampaankin otteeseen ja epäonnistua, on se kasvattanut mua ihmisenä ihan hitosti. Miksi aina pitäisi olla niin täydellinen ja onnistua kaikessa?

Loppusyksystä kävin myös läpi vaikean eron, ja joulukuu menikin aika lailla sumussa. En muista siitä ajasta muuta kuin sen, että tentteihin raahauduin pakolla, vaikken tainnut oikein mistään päästä läpi, ja yliopistolla kävin luennoilla harvakseltaan ehkä kerran tai kaksi viikossa. Ultimate- ja salitreenit menivät lattialla maatessa, koska söin maksimissaan kerran päivässä vähän sitä, mitä kaapista sattui löytymään eli yleensä nuudeleita ja tonnikalaa. Hyvää ja ravitsevaa, nam. Joululomalla sitten päätin, että kun kevät alkaa mä oon valmis jatkamaan matkaa ja nauttimaan elämästä. Ja niin mä myös tein. Onneksi ympärillä oli ihania ystäviä ja elämäni tärkein nainen, Julia. Ilman teitä kaikkia en olisi selvinnyt, mutta tässä sitä nyt ollaan ehjempänä kuin koskaan.

Alkukeväästä tein myös ison päätöksen, ja hain kesätöihin pelkästään Ouluun. Tuntui siltä, etten ollut vieläkään valmis palaamaan Vaasaan varsinkaan niin pitkäksi aikaa. Oon onnellinen, että jäin tänne, ja sain nähdä uuden kotikaupungin myös kesäaikaan. Ja olihan täällä Julia, jonka kanssa tehtiin kesäjuttuja ja valitettiin vuorotellen kuumuudesta tai vaihtoehtoisesti jatkuvasta sateesta. Oulusta löysin myös ihanan työpaikan ja maailman parhaat työkaverit. Ja vaikka töitä olikin paljon, ehdin onneksi muutamaan otteeseen käydä myös Vaasassa kotikotona visiitillä, ja nähdä mun parasta ystävää.

On ollut melkoinen kasvun paikka muuttaa yksin uuteen kaupunkiin ja opetella tekemään kaikki ne arjen velvollisuudet. En esimerkiksi ollut koskaan maksanut yhden yhtä laskua saati sitten tehnyt ruokaa. Ellei yläasteen kotitaloustunteja lasketa, oon aina saanut tulla valmiiseen ruokapöytään. Oon oppinut tekemään esimerkiksi hyvää tomaattipastaa, mutta makaronilaatikko on edelleenkin mysteeri, johon en oo uskaltanut kajota. Ehkä tässä lähiaikoina voisi kokeilla. Onnea vaan nille, jotka asuu samassa talossa mun kanssa.

Siitä huolimatta, että tää vuosi on antanut paljon huonoja muistoja, on niitä hyviä silti onneksi
kertynyt tuhat kertaa enemmän. Ouluun muutto oli mun tähän astisen elämäni paras päätös. Oon löytänyt upeita ihmisiä ympärilleni tukiverkostoksi. Sain asua syksyn samassa kaupungissa mun siskon kanssa, ja pelata upean ultimaten sisäkauden samassa joukkueessa sekä voittaa naisten ykkösdivarin. Päästiin myös vihdoin samaan kaupunkiin Julian kanssa. Itsenäistyin, kasvoin ihmisenä ja opin pitämään huolta itsestäni. Mun vaisto sanoo, että tää tuleva vuosi Oulussa tulee olemaan vieläkin parempi, ja oon enemmän kuin valmis ottamaan vastaan kaikki ne onnelliset hetket, mutta myös ne surun sirpaleet, joita elämäksikin kutsutaan. Mä oon vahvempi kuin koskaan.


-Vilma