Mitä olen oppinut terapiassa?

(Tästä klikkaamalla löydät tukea ja apua, mikäli sinä tai läheisesi olette vaikeassa tilanteessa. Muista, että apua saa ja pitääkin hakea. Mikään ongelma ei ole liian "pieni" tai mitätön. Uskalla hakea apua ajoissa!)

"En mä ees tiiä. Ei mulla oikeastaan ole mikään vialla. Tai en mä tiiä... On ollu vähä kaikkee, vähä vaikeeta."

Sanat, jotka sain juuri ja juuri sanottua psykiatrilleni suunnilleen pari vuotta sitten. Purskahdin itkuun heti vastaanotolle päästessäni, enkä osannut lopettaa. Lopulta psykiatrini kysyi, että mikä minua itkettää. Parempaan vastaukseen en kyennyt.Tuo käynti psykiatrin vastaanotolla aloitti nyt kaksi vuotta jatkuneen matkan. Todellisuudessa "on ollu vähä kaikkee, vähä vaikeeta" -vastaus sisälsi niin paljon monia kipeitä asioita, että ne yhdessä olivat muodostuneet mustaksi möykyksi sisälläni. Olin vaikeasti masentunut, vaikka en sitä itselleni halunnutkaan myöntää.

Löysin tänään sattumalta ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä tehdyn elämäntapahtumakyselyn. Kysely tehtiin kahdelta kuluneelta viime vuodelta. Tämän jälkeen vastaukset pisteytettiin, niin että potilaan saadessa alle 150 pistettä, hänen kokemansa stressimäärä ei todennäköisesti ole kohtuuton. Oma pistemääräni oli 573. Vasta tässä vaiheessa pysähdyin ajattelemaan pelkästään kahden kuluneen vuoden tapahtumia. Mukaan oli mahtunut kroonisen kivun kanssa kamppailua, läheisen menettämistä, muutoksia perheenjäsenten terveydessä, työ- ja vapaa-ajan muutoksia sekä monia muita yksittäisiä tapahtumia, jotka yhdessä nostivat pisteeni selvästi yli normaalin rajan. Testin jälkeen terapeuttini piirsi aikajanan kuluneista kahdesta vuodestani ja merkitsi ylös kaikki suuremmat muutokset ja tapahtumat elämästäni. Oli pysäyttävää nähdä ne kaikki yhteen koottuna valkotaululla edessäni. Jotain oli tehtävä, jotta minun oli mahdollista liikkua eteenpäin.

1. Tunteet pitää saada tuntea.

Ensimmäinen ja itselleni varmasti tärkein kaikista terapian aikana saamistani opeista. Olin pienestä saakka opetellut itselleni mallin, jonka mukaan aina jotain ikävää tapahtuessa työnnän tapahtumat ja varsinkin tunteeni jonnekin niin syvälle, että en vahingossakaan käy tapahtumaa tai tunteita läpi itseni kanssa. Kuluneen kahden vuoden aikana olen varmasti itkenyt suurimman osan itkemättä jääneistä itkuista. Monia on silti vielä jäljellä, ja osaa saan todennäköisesti itkeä useammankin kerran. 

2. Minä en ole tunteeni. 

Ah, toinen terapeuttini kertomista lemppariviisauksistani. Luulin pitkään, että surun tai vihan tunteminen tekee minusta surullisen tai vihaisen henkilön. En halunnut olla sellainen. Siispä fiksuna tyttönä keskityin tuntemaan vain kaikki ne positiiviset tunteet. Minut opittiin tuntemaan ärsyttävän aurinkoisena ihmisenä, joka ei tiennyt mitään huonoista päivistä. Luulin, että se tekisi minusta helpommin tykättävän, jotenkin paremman ihmisen. Pelkäsin, että negatiivisten tunteiden näyttäminen saisi ihmiset kaikkoamaan ympäriltäni, enkä halunnut jäädä yksin.

3. Kaikki vastaukset ovat jo minulla. 

Terapian tarpeessa(ko)? -postauksessa kirjoitin siitä, kuinka luulin voivani kävellä terapeutin vastaanotolle, luetella kaikki ongelmani ja saada valmiit vastaukset niistä selviämiseen. Totuus olikin sitten kaikkea muuta, sillä kävi ilmi, että minun on itse etsittävä vastaukset ongelmiini. Terapeuttini tarkoituksena on auttaa minua kysymään itseltäni niitä oikeita kysymyksiä, joiden avulla minun on mahdollista vastata itse omiin ongelmiini. Välillä tämä menetelmä on käynyt todella raskaaksi, sillä kävi myös ilmi, että terapia todellakin vaatii paljon toimiakseen. Menetelmä on ainakin omalla kohdallani osottautunut kuitenkin erittäin toimivaksi, sillä nykyään tiedän, että vastauset ovat jo minulla --minun on vain löydettävä ne. 

4. Mikä siinä olisi pahinta?

Tätä kysymystä kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde, sillä vannon tämän olevan terapeuttini lempikysymys. Käytämme usein terapiakäynneillä ajatusleikkiä, jossa kerron tapahtuman tai murheen, joka pyörii mielessäni. Olennaisena osana tätä ajatusleikkiä terapeuttini kysyy minulta moneen kertaan "Mikä siinä olisi pahinta?" -kysymyksen, johon sitten yritän parhaani mukaan vastata. Valitettavasti oma lempparivastaukseni "En mä tiiä." ei kelpaa tässä leikissä. Päästyämme siihen pahimpaan mahdolliseen skenaarioon olen usein kyynelissä joko a) surusta tai b) turhautumisesta. Tämän jälkeen jatkammekin vastakkaiseen suuntaan miettimällä, mitä tekisin kaikissa aiemmin mainitsemissani skenaarioissa. Lopulta huomaan, että minulla on valmis toimintasuunnitelma myös kaikista pahimman varalle. Se rauhoittelee mieltä ja vähentää ahdistusta. Tämän avulla kyseinen asia ei myöskään pyöri enää jatkuvasti mielessäni. 

5. Mitä sanoisit parhaalle ystävällesi?

Tämä kohta on vaatinut minulta paljon opettelua. Olen mielestäni hyvä ystävä, sillä olen valmis menemään sen ylimääräisen matkan aina, kun kyseessä on minulle läheinen ihminen. Olen myös aina valmis puolustamaan pyytämättäkin jokaista lähipiiriini kuuluvaa. Se tulee minulle luonnostaan, mutta kun kyseessä on oma itseni, niin jään usein kakkoseksi kaikelle muulle. Olen aina vaatinut ekstrapaljon itseltäni, enemmän kuin keneltäkään muulta. Turhan usein terapeuttini joutuu muistuttamaan minua siitä, että olen vielä toipilas monilla tavoin. Tällöin hän aina kysyy minulta, että mitä sanoisin jos kyseessä olisi yksi parhaista ystävistäni. Suhtautumiseni muuttuu tällöin sekunnin sadasosissa aivan päinvastaiseen. Mutta he eivät ole minä, niin. Meidän jokaisen tulisi opetella kohtelemaan itseämme sinä kaikista parhaimpana ystävänä. Olemme sen velkaa itsellemme. 

6. Annan itselleni liian vähän tunnustusta.

Alkuun ihmettelin terapeuttini iloa ja ylistystä, kun olin saanut harjattua hiukseni tai muistettua syödä. Nehän ovat aivan normaaleja asioita? Niin ovat, mutta olin jälleen unohtanut, ettei oma tilanteeni ollut normaali. Teimme alkuun paljon töitä sen kanssa, että sain syötyä päivässä edes yhden lämpimän aterian, sillä masennus oli vienyt kaiken ruokahaluni, enkä muistanut syödä ilman erillistä muistutusta. Pikkuhiljaa huomasin, että juuri ne pieneltä tuntuvat onnistumiset olivatkin niitä suuria. 

7. Itsemyötätunto.

Tämä taitaa mennä samaan kategoriaan "Mitä sanoisit parhaalle ystävällesi" -kohdan kanssa, mutta pidän tätä niin tärkeänä kohtana, että haluan mainita sen erikseen. Itsemyötätunto, vaikealta kuulostava sana ja vaikeasti opittavissa. Mahdotonta ei kuitenkaan missään nimessä! Uskon, että oma tilanteeni on parantunut juurikin itsemyötätunnon opettelun kautta. Lähdin itsemyötätunnon kanssa liikkeelle tilanteesta, jossa minulla ei ollut sitä käytännössä ollenkaan. Sätin itseäni jokaisen mahdollisuuden tullen, enkä antanut itselleni mitään anteeksi. Olin käytännössä oman elämäni pahin mahdollinen Karen. Nykyään olen päässyt jo pisteeseen, jossa huomaan tilanteet, joissa olen liian ankara itselleni. Tätä tosin seuraa turhautunut keskustelu oman pääni sisällä, sillä totuttuihin käytösmalleihin on vaikea saada muutosta. Suunta on kuitenkin koko ajan oikea ja se on tärkeintä. 

8. Ein sanominen.

Minun oli ennen täysin mahdotonta kieltäytyä yhtään mistään. Osa tästä juurtaa juurensa valtavan FOMO:n kanssa kamppailuun, osa taas siihen, etten ole osannut asettaa tarpeeksi selkeitä rajoja itseni ja muun maailman väliin. Aikaisemmin omassa ajatusmaailmassani olin myös onnistunut elämässä vain silloin, kun olin ollut koko päivän menossa ja hoitanut omien askareideni lisäksi myös muiden omat. Olin aina valmis ylitöihin, opiskelujärjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön, hoitaaman asian x henkilölle y ja sitä rataa. Päiväni venyivät järjettömän pitkiksi ja paloin täysin loppuun. Nykyään osaan ja uskallan kieltäytyä useammin minulle tarjotuista mahdollisuuksista sekä priorisoida aikani paremmin. Terapeuttini sanoin: "Elämä on kuin ruokakauppa; sielläkin on paljon kaikkea mitä haluaisi ostaa, mutta kaikkea ei voi kärryyn kerätä". Viisasta, eikö? Lämmin suositus terapialle. 

9. Itselle haitallisten selviytymiskeinojen tunnistaminen

Haluan tässä kohtaa painottaa nimenomaan selviytymistä, sillä kyseessä olevat keinot ovat huonoja, mutta ne ovat myös keinoja, joiden avulla on selvinnyt. Minulle näitä ovat esimerkiksi  syömisen kontrollointi, alkoholi ja tunteiden hukuttaminen työntekoon. Nämä tunnistaessani voin nykyisin pysähtyä ja kysyä itseltäni, mistä syistä olen tekemässä kyseisellä hetkellä kyseisen valinnan. Vieläkään en aina onnistu tekemään valintaa oikeista syistä, mutta yhä useammin osun valintaa tehdessäni oikeaan. 

10. Masennuksesta ei parannuta. 

Okei, ennen kuin pillastutte täysin siellä ruudun toisella puolen, niin antakaas kun selitän. Masennus on kuin astma, siitä ei siis parannuta, mutta oikeilla välineillä sen kanssa oppii elämään. Tämä kuulosti alkuun mielestäni masentavalta (heh) näkökulmalta, mutta ajan kanssa olen huomannut sen olevan se oikea. Mielensairaudet todellakin ovat sairauksia, joiden hoito on otettava yhtä vakavasti kuin minkä tahansa muunkin sairauden. Enää en odota päivää, jolloin parantuisin masennuksesta. Sen sijaan odotan päivää, jolloin olen saanut elämäni takaisin tasapainoon, ja jolloin voin olla onnellinen. 

Huh, tekipä hyvää itsellenikin palata näihin kymmeneen kohtaan ja kirjoittaa ne auki teille luettavaksi. Ennen pelkäsin näistä asioista puhumista, mutta nykyään tunnen suurta helpotusta voidessani sanoa ääneen olevani mielenterveyskuntoutuja, ja jos yksikin ihminen saa siitä jonkinlaista lohtua, tukea tai tunnetta ymmärryksestä, niin olen onnistunut tavoitteessani. Myös Instagramistani @juliariihiluoma löytyy kohokohta mielenterveydelle, jossa kerron mm. omasta matkastani masennuksen kanssa.

 Tästä klikkaamalla löydät tukea ja apua, mikäli sinä tai läheisesi on vaikeassa tilanteessa. Muista, että apua saa ja pitääkin hakea. Mikään ongelma ei ole liian "pieni" tai mitätön. Uskalla hakea apua ajoissa! 

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme, virtuaalihali.

-Julia