Se iso R-sana

Muistan lukeneeni ensimmäisen kerran rakkaudesta ala-asteikäisenä. Luotettavana tietolähteenäni käytin tietenkin netin keskustelupalstoja ja nuorten lehtiä. Tuohon aikaan kaikki, mitä Demi-lehden sivuilla luki tuntui tarpeeksi ihmeelliseltä uskoakseni sen todeksi. Painoin pieneen mieleeni kaiken mahdollisen tiedon rakkaudesta, sillä halusin olla varma pystyväni tunnistamaan sen, mikäli se joskus sattuisi omalle kohdalleni tulemaan. Tätä mahdollista kohtaamista varten tein itselleni mentaalisia muistilistoja siitä, kuinka rakkautta tulisi käsitellä, jotta sitä ei menettäisi. Nämä muistilistat sisälsivät kohtia kuten "Älä vain ole ensimmäinen, joka rakkauden tunnustaa, tai toinen juoksee varmasti karkuun" ja "Jos luulet rakastavasi kahta henkilöä samaan aikaan, valitse niistä se, johon rakastuit jälkimmäisenä, sillä jos olisit koskaan rakastanut ensimmäistä, et olisi rakastunut toiseen". Voi kun vain olisin tuolloin tiennyt, että ainut henkilö, jonka pakoon juoksemisesta minun tulisi olla huolestunut on minä itse. Luulin rakkauden olevan lista yleispäteviä sääntöjä, joita seuraamalla voisin suoriutua joko hyvin tai huonosti. Hyvin suoriutuessa palkintona olisi tietenkin häät, punainen omakotitalo ja farmari Volvo. Huonosti suoriutuessa palkinnoksi saisi lähinnä pop-kappaleissa yleisenä teemana pyöriviä sydänsuruja ja niiistä selviydyttyään uuden voimaannuttavan kampauksen. 

Yläasteella kävin jo hieman kärsimättömäksi, sillä tuntui, että yhtäkkiä ympärilläni oli ihmisiä, jotka puhuivat siitä suuresta rakkaudesta, joka heidän kohdalleen oli saapunut. Näin parisuhteiden alkavan ja päättyvän vähintäänkin yhtä usein. Laskin lähipiirini rakkauksia ja tunsin myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät olleet seuranneet sääntölistaa tarpeeksi tarkasti. Näihin aikoihin päädyin myös ensimmäisen kerran väistelemään kuin polttopallossa konsanaan ihmisiä, jotka luulivat minun olevan heidän suuri rakkautensa. Pienikin mentaalisiin muistiinpanoihini viittaava vihje rakkaudesta sai minut juoksemaan karkuun katsomatta taakseni. Vähitellen turhauduin ja omaan käytökseeni ja julistauduin ikisinkuksi. Ehkä parisuhteet eivät olleetkaan kaikkia varten -- enhän edes halunnut häitä tai punaista omakotitaloa, farmari Volvosta puhumattakaan. 

Lukioon mentäessä olinkin siis jo erikoistunut antamaan parisuhdeneuvoja kaikille niitä tarvitseville. Olin koonnut listan neuvoista syvälle pinttyneiden Demi-lehden lauseiden päälle. Tiesin kuinka tulisi toimia rakkauden kaikissa vaiheissa, vaikka omakohtaista kokemusta minulla ei niistä ollutkaan. Ikisinkkuus toimi vallan mainiosti kunhan vain muistin lähteä ajoissa karkuun asioiden vaihtaessa kaistaa hauskanpidosta kohti vakavia keskusteluita ja yhteisiä joulukortteja. Ohjeistin kuitenkin enemmän kuin mielelläni ystäviäni kohti sitä kaistaa, sillä tiesin jo tuolloin loistavani jonain päivänä kaason roolissa. Jossain vaiheessa ajauduin kuitenkin itsekin ensimmäistä kertaa vakavien keskusteluiden pariin henkilön kanssa, josta välitin ihan oikeasti. En kuitenkaan välittänyt itsestäni vielä tarpeeksi antaakseni jonkun toisen välittää minusta, joten onnistuin sabotoimaan tilanteen omalla toiminnallani. 

Sama kaava jatkui jonkin aikaa, kunnes törmäsin henkilöön, joka välitti minusta niin paljon, että se korvasi myös osan siitä tyhjiöstä, joka ammotti omalla puolellani. Yhteisiin joulukortteihin asti ei päästy, mutta ensimmäistä kertaa ikinä sain kokea rakkauden ja huomata, että se on kaikkea muuta kuin lista sääntöjä ja kohtia, jotka saa vetää yli punaisella tussilla ne suoritettuaan. Tästä toivuttuani opettelin välillä rankankin kaavan kautta rakastamaan itseäni. Se on ehdottomasti ollut elämäni vaikein rakkaus, ja vielä nykyäänkin kamppailen sen kanssa lähes päivittäin. Olen kuitenkin varma siitä, että lupaan jatkaa tätä taistelua tasan niin kauan, kuin se vaatii. Luultavasti siis lopun elämääni. 

Olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että lyhyen elämäni aikana olen ollut enemmän rakastettu, kuin rakastunut. Se ainut kerta, jolloin vaaka kääntyikin yllättäen toisinpäin sattui enemmän kuin Demi-lehden asiantuntijat osasivat varoittaa. Toipuminen ei tapahtunutkaan uuden kampauksen myötä, enkä usko myöskään juurikin tällaista tilannetta varten kootun Spotify-listani parissa vietettyjen tuntien auttaneen sen enempää. Mutta kuten aina muulloinkin, myös tällöin elämä jatkui eteenpäin, vaikka hetken yritinkin pyristellä vastaan. Totesin, että loppujen lopuksi on parempi olla kokonaan vapaana, kuin roikkua toisen asettamassa löyhässä hirressä. Tähän kului päiviä, jopa kuukausia. Alkuun häpesin sitä, kuinka kauan toinen onnistui pyörimään ajatuksissani, mutta vähitellen aika onnistui häivyttämään muiston lähes kokonaan.  

Nykyään lähipiirini laskelmoidessa milloin on sopiva aika käyttää sitä isoa R-sanaa neuvoni kuuluu näin: "Sitä ei voi päättää etukäteen. Se pitää tuntea". Ah, miten runollista. Kuitenkin neuvoni tulee pienen disclaimerin kanssa, sillä mikäli joku ensimmäisillä treffeillä kertoo rakastavansa sinua, niin lupaan olla se, joka juoksee kanssasi pakoon tuhannen tuulen nopeudella. Tässäkin on hyvä muistaa, että olemme vain ihmisiä, tuntevia olentoja. Mikäli toinen on jäämässä kuvioihin, ei sitä voi pilata, vaikka kuinka unohtaisikin seurata kaiken maailman ohjenuoria. Viimeiseksi haluan myös muistuttaa, että rakkauksia tulee ja menee. En usko elämänrakkauksiin. Uskon vain oikeisiin henkilöihin oikeissa hetkissä. Joskus hetki saattaa kestää lopun elämän, toisinaan vain pienen osan. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että yhden loputtua tulee aina toinen, mikäli sille antaa tilaa. Läpi elämän kestävässä suhteessa olet vain itsesi kanssa. 

-Rakkaudella, Julia