Epävarmuuksista ja niiden voittamisesta

Epävarmuuksia. Niitä on meillä kaikilla. Ne kulkevat mukanamme läpi elämän. Ne kasvavat, muuttuvat ja poistuvat ajan kanssa. Ne saavat meidät nopeuttamaan askeliamme kiiltävien pintojen kohdalla. Ne ovat läsnä unettomien öiden pimeinä tunteina pyöriessämme lakanoissa. Ne saavat meidät puhumaan rumasti muista, mutta myös itsestämme. Ne rajoittavat, estävät ja sulkevat ovia lupamme kanssa, mutta ilman lupaamme ne ovat voimattomia. Miksi silti niin monet meistä antavat niiden rajoittaa elämäämme? Miksi minä annan niiden rajoittaa omaani?

Pystyn luettelemaan epävarmuuksiani, menneitä ja nykyisiä helposti ainakin kahdenkymmenen kohdan listaksi. Jos sitten jatkettaisiin listaa suurempien osa-alueiden yksityiskohdilla, niin lista kasvaisi varmasti vielä ainakin saman verran. Kuinka moni näistä epävarmuuksista on oikeasti ahdistumisen arvoinen? Tuskin yksikään. Siitä huolimatta tiedostan varsin hyvin jokaisen pienen epäkohdan itsessäni. Muille nämä ovat usein näkymättömiä, mutta jostain syystä onnistun itse aina kohdistamaan ne kirkkaimmat valonheittimet juuri näihin kohtiin, näihin varjoihin. Tiedän, etten ole ainut epävarmuuksien kanssa painiva. Tiedän kuitenkin myös sen, että epävarmuuksista on mahdollista päästä eroon, mutta se vaatii paljon työtä ja itsetutkiskelua. Se vaatii turhautumista ja asioiden oivaltamista. Paljon naurua ja joskus jopa kyyneliä. 

Aloitetaanko mun epävarmuuksista? Hienoa. Kaveripiirissä mut tunnetaan ylisosiaalisena tyyppinä, jonka voi huoletta heittää ihan millaiseen sosiaaliseen tilanteeseen vain. Kysyttäessä mun pitkäaikaisimmilta ystäviltä asiasta, olisivat he varmasti täysin samaa mieltä. Itse kuitenkin muistan elävästi, kuinka stressasin sosiaalisia tilanteita nuorempana ja oikeastaan halusin vain tehdä itseni näkymättömäksi muiden joukossa. Pelkäsin sanovani jotain väärää, jotain muiden mielestä täysin typerää. Mulla oli tapana harjoitella mielessä asioita ja puheenaiheita, joita voisin ottaa esille tulematta naurunalaiseksi. Pelkäsin yli kaiken, että olemalla oma itseni olisin liikaa muille. Liian äänekäs, liian lapsellinen. Tästä syystä minua pidettiinkin hiljaisena ja rauhallisena lapsena. Olin hyvin hillitty ja annoin muiden pitää isompaa ääntä itsestään. 

Tunnen itseni hyvin onnekkaaksi, sillä tajusin kuitenkin suhteellisen nuorena, että voin olla oma itseni ystävieni seurassa. Sain hassutella ja käyttää rakastamaani tilannekomiikkaa, eikä minua tuomittu lapselliseksi tai liian yliampuvaksi. Päinvastoin: kuulin usein piristäväni ystävieni oloa olemalla porukan pelle (toivon heidän edelleen olevan tätä mieltä!). Pikkuhiljaa uskalsin tuoda enemmän omaa persoonaani esille myös muissa tilanteissa. Tajusin nauttivani saadessani olla esillä ja äänessä, sillä koin sosiaalisten tilanteiden antavan minulle enemmän kuin ottavan. Akkuni latautuivat ihan eri tavalla saadessani olla muiden ihmisten seurassa omana itsenäni. Pääsin yli pahimmasta epävarmuuden vaiheesta, mutta en voi sanoa ettenkö vieläkin jäisi välillä liikaa kiinni pieniin asioihin. Välillä minua valvottaa öisin kaksi vuotta sitten tapahtuneet sosiaaliset tilanteet, joissa sanoin mielestäni jotain tyhmää, lapsellista tai väärää. Tosiasiassa kukaan muu ei muista kyseisiä tilanteita kuin minä itse. Opin kuitenkin päivä päivältä olemaan armollisempi itselleni, ja kuittaamaan hassut kömmähdykset itsesyytösten sijaan naurulla. 

Entäs sitten ulkonäköpaineet? Allekirjoittanut oli piinaavan tietoinen omasta kropastaan jo ala-asteikäisenä. Myrkyllisen harrastuksen seurauksena käsitykseni omasta painostani ja koko kehostani särkyi. Lapsenpyöreys muuttui silmissäni liikakiloiksi ja ennen kuin huomasinkaan aloin tietoisesti laihduttamaan, vaikka oikeasti mitään laihdutettavaa ei ollut. Vähensin ateriakokoja ja jätin aamupalat välistä. Iltaisin sallin itselleni korkeintaan yhden mandariinin, vaikka kehoni oli väsynyt ja kaipasi lisää polttoainetta rankan treenin jälkeen. Pahimmassa vaiheessa en antanut itseni nukahtaa ennen kuin sata vatsalihasliikettä oli suoritettu loppuun. Laihduttamisen, treenauksen ja pituuskasvun myötä painoni tippui nopeasti. Mikään ei kuitenkaan ollut itselleni tarpeeksi, sillä en nähnyt peiliin katsoessani törröttäviä solisluita tai ihon läpi paistavia kylkiluita. Näin vain ne kaikki asiat, jotka olin saanut muutettua päässäni vääriksi ja rumiksi. 

Mun ulkonäköpaineet lähtivät ihan harmittomaksi tarkoitetusta, mutta huolimattomasti heitetystä kommentista. Mä muistan edelleen sen tilanteen ja ne sanat, jotka saivat mut kattomaan itteäni peilistä eri tavalla. Sen jälkeen aloitin kiinnittämään enemmän huomiota myös muilta tulleisiin kommentteihin ja muiden tapaan puhua itsestään. Jollain tapaa nää muistot saa mut nykyään olemaan erityisen varovainen siitä, millä tavalla puhun itestäni muiden kuullen, varsinkin nuorempien kuunnellessa. Nää asiat ois kumminkin hyvä pitää mielessä myös silloin, kun on yksin kotona ja kävelee peilin edestä. Jokaisen pitäis ainakin yrittää olla se paras ystävä itselleen. 

Mä sain omaa kehonkuvaani realistisemmaksi vaihtamalla harrastusta ja ottamalla oppia mun esikuvana toimineesta valmentajasta. Ajattelin, että menetetyt kilot tulisivat nopeasti takaisin, mutta ruokailutottumusten muuttaminen ei ollutkaan mikään helppo juttu. Samaan aikaan urheilin vähintään kuusi kertaa viikossa, joten muutos vei oman aikansa. Muutokseen kuluneiden vuosien aikana opin, että "pulkannaru"- ja "tikku"-kommentit olivat ihan yhtä satuttavia kuin lihavuuteen viittaavat kommentit. Mediassa alkoi näihin aikoihin pyörimään yhä enemmän kuvia ns. muodokkaista naisista, eli naisista, joilla oli sekä tissit että perse. Yläasteikäisellä Julialla ei ollut kumpaakaan. Tai niin tämä yläasteikäinen Julia ainakin luuli. Todellisuudessahan mulla oli sekä tissit, että se kaikkien ihannoima perse, mutta ne eivät vain sattuneet vastaamaan median asettamia vaatimuksia. Eikä niiden pitäisikään. 

Voisin jatkaa tätä postausta kertomalla, kuinka sain juuri ennen yläasteelle menoa silmälasit ja hammasraudat. Voisin kertoa siitä, kuinka häpesin hymyillä ja kuinka uskottelin itselleni, että silmälasit tekivät minusta ruman. Tähän liittyen tulikin mieleen, että oletteko pistäneet merkille sitä, kuinka monissa elokuvissa ja musiikkivideoissa tytöistä tulee kauniita vasta jonkin sortin makeoverin jälkeen? Oletteko myös huomanneet, että näissä skenaarioissa tytöillä on lähes aina silmälasit ennen makeoveria, mutta sen jälkeen silmälasit ovatkin kummasti kadonneet? Voi, 13-vuotias Julia oli kyllä pistänyt tämän merkille. Valitettavasti.

Kaikesta huolimatta voin onneksi todeta, että näistä kaikista on päästy yli, vaikka ne silloin tuntuivatkin maailmanlopulta. Opin rakastamaan ja hyväksymään kehoni juuri tällaisena kuin se on, vaikka edelleen pahan päivän sattuessa kohdalle näen peilistä vain kaiken selluliitin, raskausarvet ja ylimääräiset makkarat. Pohjimmiltaan tiedostan kuitenkin, että arvostan kehoani ja kaikkea sitä, mihin se on näiden vuosien aikana pystynyt. Nykyään olen kiitollinen terveestä ja toimivasta kehosta, enkä siitä, miten hyvin se vastaa median käsitystä kauneudesta. Myös persoonaani koskevat epävarmuudet ovat ajan kanssa hiipuneet yhä pienemmiksi. Uskallan olla oma itseni, ja yhä useammin olen myös ylpeä siitä, millainen nuori nainen minusta on kasvanut. Tiedän, etteivät epävarmuudet tule koskaan jättämään minua täysin rauhaan, mutta jatkossa aion panostaa siihen, että peilin molemmilla puolilla seisoo aina se paras ystävä. Toivottavasti myös juuri sinä pystyt hymyilemään itsellesi, sillä olet arvokas ja rakastettava juuri tuollaisena, ja ansaitset kaiken ja vielä enemmänkin. 

Ihanaa loppuviikkoa, muistakaa rakastaa itseänne,
Julia